Tero Malinen

21. helmikuuta 2019

Helmikuun kuvanosto: Hiihtokuvaus muistuttaa inttiajoista – odotellaan, odotellaan, odotellaan ja palellaan

Näinkin voisi käydä: Iivo Niskanen lykkii mitalinkiilto silmissään kohti asemapaikkaa, jonka uutiskuvaaja Vesa Moilanen on kisaladun varrelta valinnut. Pakkassäässä odotelleen Moilasen sormet ovat jo tunnottomat, eikä hän ole varma siitä, painuuko kameran laukaisupainike pohjaan. Ei auta kuin painella koko kämmenen voimalla.

Esimerkki on kuvitteellinen, mutta mahdollinen. Hiihtokuvaukseen liittyy myös muita ominaispiirteitä, joista Moilanen kertoi ennen lähtöään hiihdon maailmanmestaruuskilpailuihin Itävallan Seefeldiin.

Pyeongchangin olympialaisissa Vesa Moilanen kuvasi muun muassa miesten 15+15 kilometrin yhdistelmäkilpailua. Lehtikuva / Vesa Moilanen

Lehtikuva taltioi isoimmat hiihtokilpailut aina kahden kuvaajan voimin: toinen on valmiina maalialueella, toinen reitin varrella. Jos on mahdollista valita, Moilanen lähtee maastoon.

Yleensä pyrin valitsemaan paikan, jossa pääsee ihan lähelle latua ja laajakulmaobjektiivilla kuvatessa taustalle jää hyvä maisema. Samasta paikasta olisi vielä hyvä nähdä toinenkin osa reitistä, jolloin hiihtäjistä saa pitkällä putkella toiset kuvat.

Maastossa ei käytetä kyynärpäitä

Arvokilpailuissa televisiokameroiden ja valokuvaajien sijoittelu on tarkkaa puuhaa. Kisajärjestäjien edustaja näyttää valokuvaajille kulkureitit ja alueet, joilla voi liikkua sotkematta latuja ja häiritsemättä televisiokuvaajien työtä.

Vesa Moilanen on työskennellyt Lehtikuvan vakituisena kuvaajana toistakymmentä vuotta. Kuva viime vuoden talviolympialaisista Etelä-Koreasta. Lehtikuva / Timo Jaakonaho

Siitä saa takuulla kuulla seuraavana päivänä, jos näkyy tv-kuvissa. Jos mokaa, niin kaikille kuvaajille voi tulla rajoituksia tai pahimmassa tapauksessa menettää akkreditoinnin.

Kuvatoimistojen välisessä nokkimisjärjestyksessä Lehtikuva on Moilasen mukaan sangen hyvissä asemissa. Nimi on jäänyt mieleen, kun suomalaiset kuvaajat ovat työskennelleet maailmalla vuosikymmenestä toiseen.

Hiihtokisoissa maastoon suunnannut kuvaaja saa yleensä työskennellä kaikessa rauhassa, mutta joidenkin lajien kohdalla kollegoiden välinen kilpailu kovenee. Lontoon kesäolympialaisissa vuonna 2012 Moilasta ohjeistettiin hakemaan hyvä paikka juoksuradan päästä puolilta päivin, tuntikausia ennen Usain Boltin juhliin päättynyttä miesten 100 metrin juoksun loppukilpailua.

Kyynärpäätouhut alkoivat siinä vaiheessa, kun vihoviimeiset kuvaajat saapuivat paikalle pari tuntia ennen finaalia. Ja itse kisahan on ohi kymmenessä sekunnissa.

Maalialueella parhaille kuvauspaikoille on tunkua, mutta metsässä kuvaajalla on paremmat mahdollisuudet valita rauhassa mieleisensä asemapaikka. Lehtikuva / Vesa Moilanen

Ajoissa asemiin odottamaan

Kuvauspaikalle on hakeuduttava hyvissä ajoin ennen starttia. Odotellessa on hyvä kerrata kilpailijoiden numeroita: arvokilpailuissa Moilanen yrittää saada kuvat suomalaisurheilijoista ja ainakin kymmenestä potentiaalisesta voittajasta, joiden nimiä hän on kysellyt STT:n urheilutoimittajilta.

Usein jää myös aikaa tarkkailla luontoa ja kuvata sääfeature-tyyppisiä otoksia, joille on kuvatoimistossa aina käyttöä.

Hiihtokuvaushan muistuttaa vähän inttitouhuja. On reppu selässä ja kamera olalla, mennään hyvissä ajoin asemiin ja sitten odotellaan, odotellaan, odotellaan – ja palellaan.

Kaarre mäen juurella tietää usein kaatumisia. Niitä nähtiin runsaasti Taivalkosken SM-hiihdoissa viime huhtikuussa. Lehtikuva / Vesa Moilanen